En halua enää huutaa lapsilleni

enhaluaenaahuutaa

Jokainen vanhempi suuttuu lapsilleen joskus. Minä kiukustun, kun kiireessä nelivuotias menettää kykynsä pukea sukkaa ja taaperon tilalle ilmestyy kesken haalarin pukemisen tyystin lihastensa hallinnan kadottanut flekumato. Minä suutun, kun toinen ei löydä saapastaan ja toinen on jättänyt hanskansa päiväkotiin ja auton olisi pitänyt rullata pihasta jo viisi minuuttia sitten. Minua ärsyttää, kun haluan istua itsekseni sohvalla lukemassa, mutta kaksi paria silmiä ja kaksi paria käsiä kaipaa minua tauotta ja haluaa lukea, haluaa leipoa, haluaa tehdä mitä vain sellaista, mikä ei onnistu ilman, että joukkoon liittyvät aikuisen silmät ja kädet.

Saako lapsille korottaa ääntä? Onko okei, että äiti on vihainen ja antaa sen näkyä? Menevätkö lapset rikki, kun äkäinen isä ärisee?

Kun lapsille huutaminen tai kiukutteleminen tulee puheeksi toisten vanhempien kanssa, yleinen tunnelma on yleensä helpottunut ja ymmärtävä. Kaikki vanhemmat ärtyvät joskus. Tuntuu hyvältä myöntää se ja kuulla, että muista tuntuu samalta.

Lasten tarvitsevuus, oman ajan menettämisen kokemus, lapsiperhe-elämän kaoottisuus, riittämättömyyden tunteet – meillä jokaisella on omat haasteemme ja kiukunlähteemme.

Samalla kun ärtymyksen tunteet ovat osa vanhemmuutta, niiden ilmaisemisen huutamalla tai ärisemällä ei pitäisi olla. Lapset eivät mene rikki siitä, että äidillä on huono hetki tai jopa huono päivä. Se ei silti ole lupa huutaa lapsille.

Huutaminen pelottaa lasta

Lapsille huutamisesta ei ole mitään hyötyä. Huutaminen lyö aina kiilaa vanhemman ja lapsen välille, se ei ikinä luo yhteyttä tai läheisyyttä.

Huutaminen ja vanhemman avoin viha pelottavat lapsia. Pelko tekee säröjä lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen, jonka vahvuus on avain molemminpuoliseen luottamukseen ja kunnioitukseen – ja lopulta lasten käyttäytymiseen siten kuin vanhemmat toivovat.

Siinä vaiheessa kun huutaminen ei näytä enää pelottavan lasta, hän on kovettanut itsensä sille ja samalla myös monille muille vanhemman viesteille, ja etäisyys korvaa vähitellen sitä vanhemman ja lapsen välistä tilaa, jonka pitäisi olla läheisyyden ja turvallisuuden täyttämä.

Huutamisella voi saavuttaa nopeita tuloksia samoin kuin rangaistuksilla ja niillä uhkaamisella, mutta ajan myötä lapset kovettuvat niin huutamiselle kuin rangaistuksillekin, ja äänenvoimakkuuden on lisäännyttävä ja sanojen muututtava aiempaa rumemmiksi, jotta huutamalla saavuttaisi samat tulokset kuin aiemmin. Sellaisella pahempien pelotteiden ja isompien henkisten iskujen tiellä tuskin kukaan vanhempi haluaa kulkea.

Huutamiseen tottuvat lapset oppivat myös huutamaan takaisin ja huutamaan muissakin ihmissuhteissaan. He myös oppivat olemaan kuuntelematta vanhempiensa pyyntöjä ennen kuin ne esitetään vihalla ja kovalla äänellä kuorrutettuina.

Minä olen huutanut ja sanonut ikävästi lapsilleni ja takuulla saanut heidät toimimaan oman vihaisuuteni aiheuttamalla pelotteella ja pakolla. Se on tuntunut ja tuntuu edelleen jälkikäteen ajateltuna pahalta ja tiedän, etten halua olla ärisevä äiti, en sen enempää lapsiani kuin itseänikään ajatellen.

Olen tehnyt aktiivisen päätöksen: minä en halua huutaa lapsilleni; en halua, että lapseni ikinä joutuvat pelkäämään minua.

Jos huudat tai olet huutanut lapsillesi, ole itsellesi armollinen. Sellaista vahinkoa ei ole tapahtunut, mitä et voisi korjata. Älä syyllisty menneestä, mutta päätä jatkossa toimia toisin.

Mutta miten se tapahtuu? Miten lakata ärisemästä lapsille?

1. Ymmärrä lähtökohdat.

Vanhemman tärkein tehtävä on tarjota lapselle turvallinen kasvuympäristö. Vanhemman avoin vihamielisyys horjuttaa lapsen maailman turvallisuutta. Lapsi ei saa joutua pelkäämään omaa vanhempaansa.

2. Mieti, millaisen mallin annat lapsillesi.

Kaikki ihmiset ovat vihaisia joskus. Vihaisuus on sallittu tunne. Aikuisen tehtävä on näyttää tämä lapsille myös omalla esimerkillään. Äitiäkin suututtaa, isä on joskus äkäinen. Vihaisuus on sallittu tunne vanhemmalle ihan samalla tavalla kuin lapsellekin. Tämä on tärkeää.

Yhtälailla tärkeää on tiedostaa, että omalla esimerkillään vanhempi näyttää lapselle, miten vihaa voi käsitellä ja miten vihaisena käyttäydytään. Onko oikein pelotella itseään pienempiä ja heikompia, edes silloin kun suututtaa? Ei ole.

3. Tunnista kiukkusi laukaisijat.

Seuraa tilanteita, joissa tunnet vihastuvasi.

Menetätkö malttisi aamukiireessä, kuten minä? Mieti keinoja välttää kiirettä ja järjestää asiat aamua varten valmiiksi jo edellisenä iltana. Suututtaako sinua, kun lapset kopistelevat oven takana vessassa käydessäsi? Laita tilanteita varten sivuun pieniä lapsia kiinnostavia leluja, jotka annat käyttöön kun tarvitset hetken omaa aikaa ja yksityisyyttä. Tai istuta lapset katsomaan yksi jakso Pipsa possua, se ei heitä satuta, usko pois. Tuntuuko sinusta, että tukehdut kodin neljän seinän sisään ja pitkät päivät lasten kanssa kotona ovat yhtä ärtymystä? Laita lapsesi päivähoitoon ja palaa työelämään. Sinulla on lupa tehdä niin.

Tunnista tilanteet, jotka saavat sinut kiukustumaan ja mieti, miten voit jatkossa välttää niiden toistumisen.

4. Mieti lapsiin kohdistamiasi odotuksia.

Se, etteivät lapset onnistu käyttäytymään odotetusti johtuu usein siitä, että heiltä yksinkertaisesti odotetaan liikaa. Joskus on vaikeaa hahmottaa, mille tasolle odotukset pitäisi asettaa, ja se kannattaa pitää mielessä, kun lapset ”eivät käyttäydy niin kuin heidän pitäisi”. Varmista, että odotuksesi ovat lapsen kehitystasoa vastaavia.

Joskus sääntöjä ja rajoituksia ja odotuksia on enemmän kuin lapsi pystyy hahmottamaan, ja joskus on myös kyse siitä, ettei vanhempi ole muistanut riittävän hyvin selittää lapselle, mitä tältä odotetaan.

Selvitä odotuksesi itsellesi hyvin selvästi ja varmista sitten, että ne ovat jokaisessa tilanteessa myös lastesi tiedossa.

Epäjohdonmukaisuus, sääntöjen ja odotusten epäselvä tai puutteellinen esittäminen lapsille, tarpeeton ankaruus ja liika lepsuus johtavat kaikki kaaokseen, uupumukseen ja ärtymykseen, jotka puolestaan johtavat epäjohdonmukaisuuteen, epäselvään kommunikaatioon, ankaruuteen ja lepsuuteen – ja kielteinen kehä on valmis.

5. Otatko lasten käytöksen henkilökohtaisesti?

Monien vanhempien (myös minun) ongelma on, että otamme asiat henkilökohtaisesti. Kun lapset eivät käyttäydy niin kuin toivoisimme, otamme sen loukkauksena.

Mutta lapset ovat lapsia. Lapset ovat epäkypsiä. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän ominaisuuksiemme kanssa, eikä se ole merkki epäonnistumisesta vanhempana. Lapset eivät yksinkertaisesti vielä ole kehitystasoltaan valmiita toimimaan aina niin kuin toivoisimme.

6.Tunnista uupumuksesi.

Kuljetko höyryillä? Onko elämäsi tasapainossa? Sisältyykö päiviisi muutakin kuin lasten kanssa olemista ja lasten asioista huolehtimista?

Vanhemmuus vaatii uhrauksia ja on usein hengästyttävää. Varsinkin äidit laittavat yleensä osan omista henkilökohtaisista tarpeistaan sivuun ainakin lasten ensimmäisiksi elinvuosiksi: urakehitys saa odottaa, varsinkin liikunnalliset harrastukset vähenevät ja oma ulkoinen identiteettikin saa väistyä imetykseen soveltuvien trikootoppien tieltä.

Isien puolestaan odotetaan pelaavan täyttä peliä kahdella kentällä – suorituvan töissä ja etenevän urallaan kuten ennenkin, ja hyppäävän kotiin palattuaan täysillä isän ja puolison rooliin.

Ei ole ihme, että vanhemmuus uuvuttaa.

Pidä huoli, että varaat päivittäin aikaa tehdä jotakin pelkästään sinua itseäsi varten. Mieluiten jotakin muuta kuin passiivista Facebookin tai Instagramin selaamista, joka ei lataa akkujasi samalla tavalla kuin kävelylenkki tai harrastaminen. Mitä teit ennen lapsia? Mikset tee sitä enää? Oikeasti – ole rehellinen itsellesi.

Tunnista tarpeettomat energianviejät. Odotatko itseltäsi liikaa? Voisitko hellittää vähän? Mieti, mikä on oikeasti tärkeää ja järjestä elämäsi sen mukaan.

7. Hae apua, jos tuntuu että tarvitset sitä.

Jos sinusta tuntuu, että voisit satuttaa lapsiasi tai että vihantunteesi ja käyttäytymisesi vihaisena ei ole hallinnassa, hae apua asian käsittelemiseen. Ota yhteys neuvolaan tai perheneuvolaan ja ryhdy työstämään käytöstäsi ja sen syitä ammattilaisen ohjauksessa.

Jos olet tunnistanut sisälläsi äkäisen äidin tai ilkeän isän, jollainen et halua olla ja joka on varmasti kaukana siitä, millainen vanhempi todella haluaisit olla lapsillesi, siihen saattaa olla jokin syy.

Keskustele omien vanhempiesi kanssa omasta lapsuudestasi ja muistele, millaisen lapsuuden elit. Millaista hoivaa sait omilta vanhemmiltasi, mitä jäit paitsi, miten sinua ojennettiin kun teit virheitä? Tarvittaessa mieti, olisiko hyötyä hakeutua keskustelemaan kokemuksistasi psykologin tai muun aihepiiriin perehtyneen ammattilaisen kanssa. (Et tarvitse mitään diagnoosia, ja jo muutama keskustelu voi auttaa sinua paljonkin.)

 

Myös nämä artikkelit saattavat kiinnostaa sinua:

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s