Myönteinen kuri käytännössä

myonteinenkurikaytannossa

Myönteinen kuri tukee lapsen omatunnon, empatiakyvyn ja tunteidenhallinnan kehittymistä. Lisäksi lapsen lempeä, myötätuntoinen ja kunnioittava ohjaaminen vaikeissa tilanteissa vahvistaa lapsen ja aikuisen välistä suhdetta. Ajan myötä myönteisen kurin harjoittaminen johtaa siihen, että lapselle kehittyy oma sisäinen kompassi, jonka avulla suunnistaa hankalissa tilanteissa ja suurten tunteiden velloessa.

Mutta mistä myönteisessä kurissa oikein on käytännössä kysymys? Miten se ihan todella tapahtuu?

Kello ei ole vielä ihan riittävän paljon, jotta voisimme ryhtyä iltatoimiin, eikä missään nimessä riittävän vähän, jotta voisin vielä yrittää vaivuttaa kolmevuotiaani lyhyille päiväunille. Mutta hän on väsynyt ja sen kyllä huomaa. Eikä hän ole ainoa. Päivä on ollut pitkä meille kaikille. 

Saan esikoiseni hetkeksi kiinnostumaan kuutiopalapelistä olohuoneen matolla. Pikkuveli konttailee vieressä. Vauva nousee polvilleen sohvaa vasten ja tavoittelee kädellään istuimella olevaa Bamse-lehteä. Lehden kahina saa kolmevuotiaan nostamaan päänsä. Villieläimen lailla hän äkkiä hyökkää repäisemään lehden vauvan kädestä.

”SE ON MINUN!” isosisko huutaa. Vauva kaatuu – eikä ihan vahingossa – ja purskahtaa säikähtäneenä itkuun. Kolmevuotias huutaa vieressä ja puristaa lehteä rintaansa vasten. ”Vesa otti sen! Se on minun!” 

Suutunko? Todennäköisesti.

Yritänkö siis hillitä väsyneen kolmevuotiaan kiukkukohtausta liittymällä siihen mukaan? Huudanko äkäisesti ”Katso mitä teit! Satutit Vesaa! Lakkaa huutamasta! Pyydä Vesalta heti anteeksi!”?

Tai tartunko leikki-ikäiseeni ja raahaan hänet jäähyportaalle huutamaan?

Vai vedäkö henkeä?

Tilanne on aivan selvä. Esikoiseni on selvästi toiminut väärin. Ketään ei saa satuttaa. Eikä kenenkään kädestä saa repiä tavaroita.

Haluan, ettei tällaista tapahdu toiste. Haluan, että hän oppii tästä jotakin. Haluan, että hän ymmärtää tehneensä väärin. Ja haluan, että myös vauva on turvassa kotonamme.

Mutta en halua astua taistelutantereelle, josta kukaan ei selviydy voittajana ja jonka sotasaaliina jaetaan vain surullista mieltä, pakotettuja pahoitteluja ja ikäviä muistoja.

1. Huolehdin turvallisuudesta

Nostan itkevän vauvan lattialta, koska näyttää siltä, että tunteidensa vallassa vellova kolmevuotias voisi tahallaan tai vahingossa satuttaa häntä.

2. Vedän henkeä

Ensimmäinen reaktio kurinpitoa vaativissa tilanteissa kumpuaa usein jostakin syvältä – syvältä omista muistoistamme ja kokemuksistamme ja myös syvältä aivojenkehityksen alkulähteiltä.

Piikkinä singahtava vihastus nousee jostakin alkukantaisista vaistoista, jotka jaamme metsän eläinten ja kosteikkojen krokotiilien kanssa.

Vilahtava hetki tämän vihastuksen ja toiminnan välillä on arvokas.

Tunnistan piikin. Tiedän, ettei siihen pidä luottaa, eikä sen voiman mukaan pidä heittäytyä. Krokotiiliemo sisälläni haluaa louskauttaa leukojaan, mutta minä en tahdo.

Tiedän, että haluan toimia toisin. Tämä sisään iskostettu asenne saa minut vetämään henkeä, ohittamaan krokotiilin ja antamaan aikuisille ihmisaivoilleni aikaa reagoida.

Vanhemman turhautuminen ja vihastuminen ovat bensaa lapsen tunneroihun liekkeihin ja ruokkivat epätoivottua käytöstä.

Keskityn kontrolloimaan itseäni ennemmin kuin lastani. Mallinnan sitä, miten haluan lapseni käyttäytyvän.

Joissakin äärimmäisissä tilanteissa voin joutua irrottamaan itseni tapahtumista hetkeksi ennen kuin ärtymyspiikki laantuu ja voin palata kohtaamaan tilanteen rakentavalla ja eteenpäin vievällä tavalla.

3. Mistä on kysymys?

Lapset viestivät käytöksellään tarpeistaan.

Käyttäytymisen takana on aina jokin täyttämätön tarve: ylpeänä piirustustaan esittelevä lapsi haluaa vanhemman huomaavan hänet ja hänen saavutuksensa, koko päivän sisällä kyhjöttänyt ja nyt levottomana sohvalla kiipelevä lapsi tarvitsee liikuntaa, väsyneenä lattialla huutava taapero tarvitsee unta, mustasukkaisena perheen uutta vauvaa tökkivä esikoinen kaipaa varmuutta siitä että hän on edelleen turvassa ja rakastettu.

Lapset haluavat käyttäytyä hyvin. Oikeasti. Kun he käyttäytyvät epätoivotuilla tavoilla, he viestivät meille jotakin. Käytökseen, eikä varsinkaan lapseen kannata suhtautua ongelmana. Ajattele sen sijaan, että lapsella on ongelma, jonka ratkaisemisessa hän tarvitsee apua.

Tilanne ei ratkea, eikä siitä seuraa aidosti oppia, jos syy lapsen käytöksen takana sivuutetaan ja keskitytään vain korjaamaan käytös.

Kun olen saanut krokotiiliemon kesytettyä ja vauva on turvallisesti sylissäni, käännyn lattialla huutavan kolmevuotiaan puoleen.

”Et tosiaankaan tainnut tykätä siitä, että Vesa koski sinun lehteesi.”

Huutava lapsi pudistaaa päätään. ”En!”

”Nyt näytät olevan tosi harmistunut.”

Mietin, mikä tarve käytöksen taustalla on ja miten voin auttaa tyydyttämään sen, kunhan tilanteessa päästään eteenpäin. Tiedän jo, että lapsi on väsynyt, ja miettiessäni muistan, että hän söi aika huonosti välipalalla, joten hänellä saattaa hyvinkin olla nyt jo myös nälkä.

Niin kauan kuin lapsi on tunnekuohunsa vallassa, ei kannata yrittää opettaa hänelle mitään tai saada tilanteeseen minkäänlaista lopullista ratkaisua.

4. Annan aikaa. Olen turvallinen, olen läsnä, olen rauhallinen

”Huomaan että sinulla on kurja mieli. Haluatko rauhoittua itseksesi vai haluatko tulla syliini? Lohdutan myös Vesaa; häntä itkettää, kun hän kaatui. Mahdutte kyllä syliin molemmat. ([lapsi yrittää satuttaa vauvaa] En anna sinun satuttaa Vesaa. Voit tulla syliin, mutta jos tönit veljeä, minun täytyy nostaa sinut pois sylistä.) … Käyn nyt laittamassa iltapuuron tulemaan, haluatko tulla mukaan vai jäätkö tähän itseksesi rauhoittumaan?”

Oma rauhallisuuteni rauhoittaa lapsen tunnekuohun kaikkein parhaiten, eikä mikään saa sitä roihahtamaan yhtä luultavasti kuin se, että hyppään siihen mukaan.

Koko ajan tulee myös pitää mielessä, että lapsella niin kuin aikuisellakin on oikeus tunteisiinsa – kaikkiin tunteisiinsa, myös kiukkuun ja suruun ja ärsytykseen. Näin on myös silloin, kun ne saivat vanhemman mielestä alkunsa jostakin aivan mitättömästä tai typerästä syystä, ja silloin, kun lapsi ilmaisee niitä epäkypsillä tavoilla.

Mitä pienempi lapsi, sitä alkeellisemmilla keinoilla hän tunteitaan ilmaisee. Epäkypsältä lapselta ei pidä odottaa kypsää käytöstä. Aikuisen tehtävä on rauhallisesti estää häntä tekemästä sellaista, mikä voi aiheuttaa vaaraa tai vaurioita.

5. Jälkipyykin aika

Ennemmin tai myöhemmin rauhoittunut tai vanhemman rauhoittelua kaipaava lapsi lähestyy aikuista, jonka sylin lapsi luottaa olevan aidosti avoin.

Kun tunteet ovat tasaantuneet, on aika käydä läpi, mitä tapahtui. Vasta kun lapsi on päässyt omasta tunnekuohustaan, rauhoittunut ja tuntee olonsa jälleen turvalliseksi, hän voi oppia jotakin.

”Äsken ryntäsit niin nopeasti nappaamaan lehden veljen kädestä, että hän kaatui lattialle ja säikähti aika tavalla. Et tainnut haluta että vauva lukee lehteä. Ehkä sinua pelotti että hän ryttäisi sen?”

Lapsi nyökkää.

”Ei ole kivaa, jos oma kiva lehti menee ryttyyn.”

Lapsi pudistaa päätään.

”Ymmärrän sen. Et tainnut muistaa ajatella, että Vesa olisi voinut satuttaa itsensä. Huomasitko, että hän tuli tosi surulliseksi, kun hän kaatui?”

Lapsi kohauttaa harteitaan.

”Hmm… Häntä itketti kyllä paljon. Seuraavalla kerralla voisit vaikka sanoa minulle, että ‘äiti, Vesalla on minun lehti’ ja minä voisin ottaa sen varovasti pois niin ettei Vesa kaatuisi eikä lehti rypistyisi. Miltä se kuulostaisi?” (TAI, kun lapsi on kypsä tällaiseen lähestymiseen: ”Miten seuraavalla kerralla voisi toimia niin, ettei veljeen sattuisi?”)

Lapsi nyökkää.

”Pikkuveli säikähti äsken aika paljon. Ehkä hänellä on vieläkin vähän kurja mieli siitä, mitä tapahtui. Mitenköhän hänen mieltään voisi parantaa?”

Lapsi keksii, että veljeä voisi halata tai silittää tai että veljeltä voisi pyytää anteeksi.

Aikuisen rauhallisuus ja tilanteen sanallistaminen mallintavat lapselle vaihtoehtoisia tapoja toimia. Tilanteiden toistuessa hän vähitellen omaksuu niitä. Muutos käytöksessä ei tapahdu juuri nyt, ei juuri tässä hetkessä, kun tilanne on päällä, mutta kokemus toisensa jälkeen taidot vähitellen rakentuvat.

Tämän kaltainen lähestymistapa petaa lapsen mieleen rakentavia toimintatapoja ja empaattiaa tulevaisuudessa ja on muun muassa sisarussuhteiden laadun kannalta terveempi vaihtoehto kuin aikuisen toimiminen jyrkkänä, rangaistuksia jakavana tuomarina.

2 vastausta artikkeliin “Myönteinen kuri käytännössä

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s